maanantai 21. tammikuuta 2019

Koukussa dekkareihin

Hyvä dekkari on kuin suklaarasia, se on pakko lukea nopeassa tahdissa.  Sitä ei voi jättää kaappiin tai lainaamatta.  Se kutsuu lukemaan alusta loppuun.  Murhaaja tai pahantekijä pitää saada kiinni ja vastaamaan teoistaan.  Niitä on ollut kymmeniä tai satoja minun lukijan taipaleellani.

Niitä on vaikea, mahdotonkin, laittaa paremmuusjärjestykseen.  Jotkut toki hohtavat muistissa monen vuoden jälkeenkin.  Saman kirjailijan kirjat on pakko lukea.  

Lista alkaa olla aika pitkä:

Lars Kepler, John Grisham, Pierre Lemaitre, Karin Alvtegen, Nele Neuhaus, Karin Fossum, Camilla Läcberg, Douglas Preston ja Lincol Child, Henning Mankell ja Ruth Rendell.  Unohtamatta tietenkään Agatha Chiristietä, joka monelle on antanut sykäyksen ensimmäiseen dekkarikokemukseen.  Se aina harmittaa, kun kirjailija lopettaa dekkarien kirjoittamisen, luonnollisesta syystä tai muuten vain.

Paljon hyviä kirjailijoita jäi varmaan mainitsematta. Olen lukenut suomalaistenkin kirjailijoiden dekkareita ja toiset niistäkin ovat ihan nautinnollisia esim. Max Manner, Harri Nykänen, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen 

https://www.lukulamppu.fi/top-10-kotimaiset-dekkarihahmot/

En osaa sanoa miksi suomalainen dekkarikirjallisuus ei niin hyvin sytytä minua.  Kenties se on liika tuttuus asioihin.  Moneen suomalaiseen dekkariin on ympätty turhaa huumoria, tehdään poliiseista ja rikollisista hölmöjä ja tyhmiä.  Parhaat rikolliset, ainakin kirjoissa, ovat älykkäitä, joita ei voi voittaa kuin vielä älykkäämpi poliisi.

Dekkarit ovat aikuisten satuja, joissa voi tapahtua mahdottomiakin asioita.  Parhaat kirjailijat pystyvät kirjoittamaan ne niin, että ne voisivat olla totta.  Helppoa dekkareiden kirjoittaminen ei tietenkään ole.  Ne eivät nouse ikinä palkintosijoille, kun valitaan huippukirjallisuutta, mutta klassikoita niistä joistakin tulee.  Ja se on minusta yhtä hyvä kriteeri, kuin joku muukin.

















Lepra