lauantai 9. marraskuuta 2019

Muistini mukaan

Carl-Johan Vallgren, Mikael Persbrandt.  Suuret taiteilijat ovat melkein aina erikoisia tai erilaisia ihmisinä, kuin tavalliset tallaajat.  Kenties he siksi ovatkin päässeet esiin.  Mikael Persbrandtilla on ollut sekasortoinen elämä, jonka keskellä hän on kuitenkin pystynyt tekemään kaikenlaista.  

Ennen häntä en olisi pystynyt nimeämään montaakaan ruotsalaista näyttelijää, Ingrid Bergmanin ja pari muuta. Näkyvimmät työt näin suomalaisena katsojana ovat olleet Gunvaldina esiintyminen Beck - elokuvissa.  Persbrandt on tehnyt myös mittavan uran teatterissa ja monessa muussa taidelajissa.  

Yksityiselämä onkin sitten ollut välillä aikamoista sekoilua.  Kumpi sitten oli ensin, kaksisuuntainen mielialahäiriö vai huume- ja alkoholiongelmat.  Kumpikin on paha ongelma, yhdessä ne voivat olla mahdoton kestää.  Vähältä piti, ettei elämä loppunut vallan, niin pohjalla hän oli. Kenties on käytävä todella pohjalla, ennen kuin pystyy tunnustamaan itselleen tarvitsevansa apua.

Vaikea on kenenkään elää toisen elämää.  Vaikeaa on seurata vierestä lähimmäisen vaikeuksia, kun apua ei haluta.  Onneksi hänellä oli lujana pysyvä vaimo, joka ei lähtenyt mukaan hullutuksiin ja antoi anteeksi, kun pohja oli saavutettu.

Elämäkertoja on alkanut ilmestyä tihenevässä tahdissa.  Osa niistä on kiinnostavia.  Niissä ei kiinnosta se kaikenlainen sekoilu vaan selviäminen niistä.  Mikael Persbrandt on karismaattinen esiintyjä, jonka huomaa pienimmissäkin rooleissa, hän vie tilaa muilta.  Muiden näyttelijöiden täytyy olla yhtä vahvoja tai esiintyä eri aikaan.  



keskiviikko 16. lokakuuta 2019

Lukija

Bernhard Schlink. Vähän vanhempaa kirjallisuutta parinkymmenen vuoden takaa. 

 Nuori poika sairastuu keltatautiin ja hiljalleen parantuessaan hän sattumalta kohtaa keski-ikäisen naisen, joka tulee muuttamaan hänen elämänsä.  Heitä yhdistää rakkaus, seksi ja yhteinen mielenkiinto lukemiseen.  Poika lukee ja nainen kuuntelee.  He pitävät rakkaussuhteensa salassa, koska sellaista pidettäisiin vaarallisena ja kenties rikoksena.  Rouva Schmitz on 36 vuotias raitiovaunun rahastaja, poika 15 vuotias koululainen.  Nykyisinkään sitä ei sallittaisi.  Mikä saa näin eri-ikäiset ihmiset rakastumaan.  Ensin varmaan nainen hakee hellyyttä ja unohdusta rankasta elämästä ja poika seksikokemuksia.  Suhde on kuitenkin monisyisempi.  

Aikaa on kulunut toisesta maailmansodasta jonkun verran.  Se on vielä paljon ihmisten mielissä.  Sotarikollisia jahdataan isommasta pienimpään.  Osa ei koe olleensa rikollisia vaan menneensä virran mukana.  Tämä kirja kirja kertoo yhden tarinan, kahden ihmisen kohdalta.  

Nainen katoaa yhtäkkiä kertomatta pojalle mitään.  Poika etsii ja odottaa, kunnes eräässä lakimiesopiskelunsa vaiheessa nainen ilmestyy syytettynä sotarikoksesta. 

Siitä alkaa toinen osa, ensin  rikosoikeuden seuraajana  ja vielä lukijana.  Kirja vaikutti minuun pitkään lukemisen jälkeen.  Pohdin syitä ja seuraamuksia.  Sehän on kirjallisuuden tavoite, ettei kirja ole vain välipala kiireen keskellä.  Kirjan pitää antaa ajattelemisen aiheita.


maanantai 26. elokuuta 2019

Synnintekijä

Milja Kaunisto.  Kauniston esikoisteos on historiallinen romaani.  Se kertoo 1400 -luvun elämästä.  Olavi Maununpoika, Turun piispa Maunu Tavastin ottopoika lähtee Pariisiin oppimaan lisää kirkosta ja uskonnosta.  Pariisi ei loistokas kaupunki niihin aikoihin.  Löyhkää ja köyhiä ihmisiä.  Synti on hänen ajatuksissaan kuoleman vakava juttu.  Siitä ei pääse irti kukaan.  Siihen aikaan synti on ollut ihmisten ajatuksissa paljon pahempi asia kuin nykyään.  Henki oli katkolla pienemmistäkin rikkeistä.  

Ihminen on kuitenkin raadollinen, eikä synnitön ole kukaan.  Papit olivat usein vielä pahempia synnintekijöitä kuin tavallinen kirkkokansa.  Heillä oli paljon valtaa tavallisiin ihmisiin ja papiksi opiskeleviin.  Jos halusi jotain enemmän oli alistuttava.  

Olavi Maununpojasta tulee Olaus Magnus, joka löytää rakkautta ja ystävyyttä, mutta myös rankkaa elämää.  Hän tekee välillä vääriä valintoja, selviää ja jatkaa kilvoittelua elän kujanjuoksussa.

Milja Kaunisto on onnistunut mielestäni hyvin saamaan kirjaan vanhahtavia sanoja ja sanontoja, jotka omalta osaltaan auttavat luomaan aidon tunnelman.  Runsautta oli syntien tekemisessä, sillä alleviivattiin hairahdusten ja himojen voimaa ihmisen elämässä.  Ei ihan ähkyä tullut, mutta oli sillä rajalla.

Seuraava tähän sarjaan kuuluva on Kalmantanssi.  Pakkohan sekin on lukea, saadakseni tietää seuraavat tapahtumat.


maanantai 1. heinäkuuta 2019

Syyllinen

Lisa Ballantyne. Ballantynen esikoisromaani oli täyskymppi. Se ilmestyi suomeksi 2012.  Siinä on kaikkea: rikos, jännitystä, oikeussalidraamaa ja henkilösuhteita.  Pieni poika, Ben Stokes, löydetään pahoinpideltynä ja surmattuna puistosta.  Miltei heti löydetään syylliseksi epäilty, kolme vuotta vanhempi Sebastian Croll, jonka kanssa uhri on tapellut.

Asiaa alkaa selvittämään asianajaja Daniel Hunter. Hän käy läpi myös omaa lapsuuttaan, vaikeuksiaan löytää tie aikuisuuteen. Hän on huostaan otettu ja yksinäisen naisen adoptoima poika.  Adoptioäiti Minniellä on omat demoninsa, joiden kanssa hän kamppailee. Daniel tuntee syyllisyyttä tekemisistään ja vertaa itseään Sebastianiin.  Daniel haluaa pelastaa Sebastianin vankilalta vaikka tajuaa Sebastianin kaipaavan apua elämään eikä rikoksen selvittämiseen.

Jännitys lukiessa on melkein käsin kosketeltavissa.  Jokaisen sivun kääntymisen jälkeen odotan asian ratkeavan Sebastianin pelastumiseen. On ihan siinä ja siinä, etten vilkaise viimeisiä sivuja ennenaikaisesti.

Nykyisin on tullut paljon kirjoja, joissa käsitellään lapsen tekemiä rikoksia.  Tekeekö lapsi ne pahuuttaan vai ymmärtämättömyyttään.  Se on selvää. että lapsi tarvitsee ohjausta ja tukea sekä turvallisuutta, selvitäkseen kaikista esteistä.

Lisa Ballantyne on tämän jälkeen kirjoittanut jo pari kirjaa lisää.  Aion lukea  ainakin  seuraavan kirjan, selvittääkseni jatkuuko sama laatu seuraavassa kirjassa. Mikäli niitä löytyy suomennettuna.  Tällä hetkellä ei ainakaan kirjastosta löydy.


tiistai 19. maaliskuuta 2019

Peili

Outi Pakkanen.  En ole tainnut lukea Pakkasen kirjoja aiemmin.  Nyt luin ja olin tyytyväinen.  Jännitystä voi saada kirjaan roppakaupalla ilman yhtään murhaa tai pahoinpitelyä.  Ihmisten väliset jännitteet tuovat ympärillä olevillekin haastavan tunnelman.  Jokainen sana pitää miettiä, ettei toinen hermostu tai pahastu.  Riitoja saadaan pienemmistäkin asioista, saati avioeroja.

Lapsella, jota pitäisi suojella, onkin vahva oma halu.  Kihistään ja kähistään, onhan siinä pakko tulla joku välien selvittely.  Tulivuorena se sitten tuleekin.  Mukana on entisiä ja nykyisiä kumppaneita, mummoja ja ulkopuolisia.


Kirja kuuluu Anna Laine - dekkareihin.  Tässä kirjassa hän on enemmänkin tarkkailija ja loppuselvittelijä.  Vaikka näin kirjan kannessa merkin sarjasta niin en oikein pitänyt häntä poliisin tarkkailijana, niin kuin Agatha Christien Ms Marplea.  Tarkkanäköisenä hänellä on tiedossa, että jotain vakavaakin on menossa.  

Täytyypä lukea muitakin Pakkasen kirjoja.  Tämä ainakin tuntui mielenkiintoiselta.  Nopeasti sen luinkin läpi.  Ei sitä oikein voinut kädestään irrottaa ennen kuin viimeinen sivu oli luettu.


sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Ajo

Juha Itkonen.  Ihminen ei aina tiedä mikä on se hetki, kun täytyy lähteä.  Lähtö on hätähuuto itselle ja muille.  Kaikki ei ole hyvin elämässä.  Tulee pakkotilanne, on pakko lähteä pois, jotta saa apua.  Ajo on monikerroksinen tarina kolmen ihmisen lähtöaikeista.  Joku pelastuu, joku ei.  

Perheenäiti lähtee lapsen kanssa autolla Saksaan, pakenee välien selvittelyä, itseään tai miestään.  Hän harhailee paikasta toiseen,  eikä ole yhteydessä kehenkään, kenties saadakseen läheiset huolestumaan.  Rakkauden menetys pelottaa.  Onko mitään tehtävissä jos toinen ei välitäkään.  

Tienhaaraan joutuu kolme saman suvun ihmistä.  Se voi olla sattumaa tai sitten ei.  Vuosikymmenien kuluessa perheissä tulee erkaantumisia pahojen tapahtumien takia.  Tapahtumia ei osata selvittää puhumalla toinen toiselle.  Tulkinnat tapahtumista voivat erota kuin yö päivästa.

Onko sitten parempi lähteä kohti tuntematonta, kuin jäädä paikan päälle selvittelemään ja ehkä riitelemäänkin. 

Juha Itkonen pääsee hyvin ihmisten aivoitusten sisälle.  Hiertävien pimeiden ajatusten, jotka saavat läheisetkin lähtemään vaikka eivät sitä tosissaan halua. 



maanantai 21. tammikuuta 2019

Koukussa dekkareihin

Hyvä dekkari on kuin suklaarasia, se on pakko lukea nopeassa tahdissa.  Sitä ei voi jättää kaappiin tai lainaamatta.  Se kutsuu lukemaan alusta loppuun.  Murhaaja tai pahantekijä pitää saada kiinni ja vastaamaan teoistaan.  Niitä on ollut kymmeniä tai satoja minun lukijan taipaleellani.

Niitä on vaikea, mahdotonkin, laittaa paremmuusjärjestykseen.  Jotkut toki hohtavat muistissa monen vuoden jälkeenkin.  Saman kirjailijan kirjat on pakko lukea.  

Lista alkaa olla aika pitkä:

Lars Kepler, John Grisham, Pierre Lemaitre, Karin Alvtegen, Nele Neuhaus, Karin Fossum, Camilla Läcberg, Douglas Preston ja Lincol Child, Henning Mankell ja Ruth Rendell.  Unohtamatta tietenkään Agatha Chiristietä, joka monelle on antanut sykäyksen ensimmäiseen dekkarikokemukseen.  Se aina harmittaa, kun kirjailija lopettaa dekkarien kirjoittamisen, luonnollisesta syystä tai muuten vain.

Paljon hyviä kirjailijoita jäi varmaan mainitsematta. Olen lukenut suomalaistenkin kirjailijoiden dekkareita ja toiset niistäkin ovat ihan nautinnollisia esim. Max Manner, Harri Nykänen, Matti Rönkä ja Leena Lehtolainen 

https://www.lukulamppu.fi/top-10-kotimaiset-dekkarihahmot/

En osaa sanoa miksi suomalainen dekkarikirjallisuus ei niin hyvin sytytä minua.  Kenties se on liika tuttuus asioihin.  Moneen suomalaiseen dekkariin on ympätty turhaa huumoria, tehdään poliiseista ja rikollisista hölmöjä ja tyhmiä.  Parhaat rikolliset, ainakin kirjoissa, ovat älykkäitä, joita ei voi voittaa kuin vielä älykkäämpi poliisi.

Dekkarit ovat aikuisten satuja, joissa voi tapahtua mahdottomiakin asioita.  Parhaat kirjailijat pystyvät kirjoittamaan ne niin, että ne voisivat olla totta.  Helppoa dekkareiden kirjoittaminen ei tietenkään ole.  Ne eivät nouse ikinä palkintosijoille, kun valitaan huippukirjallisuutta, mutta klassikoita niistä joistakin tulee.  Ja se on minusta yhtä hyvä kriteeri, kuin joku muukin.

















Lepra