torstai 23. marraskuuta 2017

Henkireikä

Kari Hotakainen.  Ensimmäistä sivua lukiessa kummastelin, kuinka tämä on niin tutun oloinen.  Kunnes hokasin, että tämähän on monologinäytelmäksi tehty Palvelija.  En muistanut sen olevan Hotakaisen tekstiä.  Kävin katsomassa esityksen juuri tänä syksynä.  Martti Suosalon esitys ja Hotakaisen teksti, siinäpä oiva yhdistelmä.  Tietysti ohjaus ja käsikirjoitus teki esityksestä nautittavan.

Kirja on, tottakai. laajempi.  Olisi ensin pitänyt lukea kirja ja vasta sitten mennä katsomaan näytelmä.  Ensin näytelmä ja sitten kirja, se teki kirjasta kuvitetun.  Näin koko ajan Suosalon lavalla  esittämässä.  Ei sekään mikään huono juttu ole, mutta haluan nauttia kirjan kirjana.

Hotakainen on parhaita kirjailijoita Suomessa.  Hänen lauseensa on paljon puhuvia, ne kertovat enemmän kuin kirjaimet näyttävät.  

Henkireikä kertoo poliisista joka lähtee kuoroon mukaan, huonosta lauluäänestä huolimatta.  Hän saa kumppaneikseen suntion ja parturikampaajan, joiden murheiden kuuntelijaksi hän joutuu.  Tehdystä rikoksesta ja suunnitellusta rikoksesta, joita käsitellään pitkään.  Hahmoja on muitakin joita poliisi on kerännyt lapsuudesta saakka.

Herkullisia tapahtumia ja juonenkäänteitä.  Sanailua asiasta ja asian vierestä.  Poliisi pitää esitelmää tapaamistaan henkilöistä, jotka ovat joutuneet rikoksen teille.  

"Samaistuminen alkaa matkimisesta. Aloin harjoitella sitä jo lapsena.  Painoin mieleeni ihmisten eleet ja ilmeet ja matkin niitä salaa huoneessani.  En silloin vielä tiennyt, että matkimisesta on lyhyt matka samaistumiseen. Ja että tulevassa ammatissani on hyötyä siitä, että osaa asettua muiden ihmisten asemaan ja rooleihin.  Jopa siinä määrin, että oli helppo hukkua toisten ihmisten elämiin ja kohtaloihin."

Näin kirjoittaa Hotakainen.  Kirjailija tekee varmaan samaa, ihmisten tarkkailua.  Mistä löytyvät kirjojen ihmisten luonteen piirteet, läheisistä ja vähän kauemmista.  Niistä on hyvä ammentaa materiaalia kirjoihin.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Juurihoito

Miika Nousiainen.  Nousiainen on suosittu tv-persoona ja kirjailija.  Lukiessani tätä kirjaa mielikuviin nousi aina välillä Nousiaisen hahmo pöydän takana lohkomassa hauskoja mielipiteitä.  En tiedä vaikka hän kokeilisi juttujen läpimenoa yleisön edessä.

Kirja on hauska ja mielikuvituksellinen.  Sattumien summa, joka vie päähenkilöitä ympäri maailman etsintätehtäviin.  

Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa.  Siinä on kaikki viisaus, minkä Pekka on saanut isältään.  Pekka menee hammaslääkäriin, jonka nimi on sama kuin hänen, Kirnuvaara.  Outo sukunimi tietää sitä, että kaikkien samannimisten on pakko olla sukulaisia.  Hammaslääkäri Esko ei heti halua kuulla mitään Pekasta tai muistakaan sukulaisista.  Peräänantamattomasti Pekka pääsee ujuttautumaan Eskon lähipiiriin.

Sukututkimus on nykyään muotia, mutta harvoin löytää sukulaisia noin vain yhtäkkiä.  Yksinäisyys on nykyaikana enemmän sääntö kuin poikkeus.  Kenties se on syynä suvun tutkimiseen.  Toivotaan löytyvän samansukuisia ja ehkä samanmielisiä ihmisiä.  Ystävät voi valita, mutta ei sukulaisiaan, niinkin sanotaan.  

Tämä tarina kertoo enemmän positiivisista tunteista sukua kohtaan.  Isää hakiessa yhteiset hetket tuovat hippusen onnea kaikille.  Kirjasta löytyy syvyyttäkin kaikkien sutkausten ja kiroilun alta.  Läheisten ilo on ilo itsellekin.  Juurihoitoa hampaille ja sydämelle.


Lepra